Oma doula on lottovoitto pandemia-aikana

Kun intiimi työ siirretään etämuotoon

Harva työ sisältää niin intiimiä läsnäoloa ja läheisyyttä kuin doulan työ. Mitäs nyt, kun kaikkia kehoitetaan eristäytymään ja välttämään fyysisiä sosiaalisia kontakteja? Miten tehdään etänä työtä, johon normaaliolosuhteissa kuuluu oleellisena osana tapaamiset kasvokkain ja kosketus.

Vaikka doulan ammatti ja työ ovat jo varsin tuttuja suomalaisten keskuudessa, ei kyseessä ole sellainen vakiintunut ammattiryhmä, jonka työpanos nähtäisiin kriittisenä tällaisessa tilanteessa. Työtä on myös vaikea kuvitella järjestettäväksi etänä siinä missä esim. IT-alalla.

Tällainen aika kysyy meiltä luovuutta, joustavuutta ja sinnikkyyttä. Tämä aika voi myös entisestään kirkastaa meille ja muille, mistä doulan tuessa oikeastaan on kyse. Näemme työn hyvin synnytyskeskeisenä ja toki ihan itse oikeutetusti – synnyttäjälle on valtavasti hyötyä doulan jatkuvasta tuesta ja doulalle yksi työn palkitsevimpia asioita on saada olla mukana synnytyksessä. Kaikki kuitenkin alkaa jo ennen kuin synnytys osoittaa ensimmäisiä merkkejään ja päättyy vasta viikkoja sen jälkeen, kun vauva on syntynyt.

Doulasta hyötyy jo kauan ennen synnytystä

Doulilla on toki hyvin erilaisia sopimuksia, mutta lähtökohtaisesti siitä hetkestä, kun sopimus doulan ja asiakkaan välille syntyy, on doula käytettävissä kaikenlaiseen konsultaatioon synnytyksen jälkeiseen tapaamiseen asti. Odottajalla on siis henkilö, jolle hän voi laittaa viestiä ja soittaa aina kun mieleen tulee kysymyksiä, jokin huoli painaa mieltä, tai haluaa jakaa jotain ihanaa ihmisen kanssa, joka tuplaa onnen ja puolittaa huolen.

Ennen synnytystä doula ja asiakas tapaavat tavallisesti pari kolme kertaa. Näiden tapaamisten aikana käsitellään mahdollista edellistä synnytystä ja valmistaudutaan tulevaan. Perhe saa kaipaamaansa tietoa ja käytännön vinkkejä, doula ja perhe oppivat tuntemaan puolin ja toisin ja heidän välilleen syntyy luottamus – asiakas tietää, että joku on juuri hänen ja mahdollisen kumppaninsa tukena ja haluaa toimia juuri heidän tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti. Odottaja saa kuulla omista oikeuksistaan, paikallisen sairaalan tarjoamista kivunlievityskeinoista sekä käytänteistä ja harjoitella doulan kanssa synnytyksen kannalta olennaisia taitoja kuten rentoutumista ja kehon tasapainottamista. Samalla myös kumppani saa arvokkaita työkaluja puolisonsa tukemiseen ja kumppanusten välinen yhteyskin ehkä vahvistuu ja voimistuu.

En tiedä muista doulista, mutta itselläni synnytystuen osuus doulapaketissani on alle kolmasosa koko paketin hinnasta. Tämä monesti yllättää ja jopa järkyttää ihmisen, jonka mielikuvissa doula nimen omaan häärää synnytyksessä. Ja ymmärrettävästi se tuntuu monille siltä tärkeimmältä asialta, minkä haluaa, kun palkkaa itselleen doulan. Näenhän itsekin doulana juuri synnytyksen aikaisen tuen merkityksen ja hyödyn.

Uskallan silti väittää, että ihminen, joka on valmistautunut synnytykseen doulan kanssa ja joutuu syystä tai toisesta synnyttämään ilman doulansa fyysistä tukea paikan päällä, saa doulasta monia samoja hyötyjä kuin synnyttäjä, jolla oma doula on fyysisesti mukana. Itse en yhtä syöksysynnytystä lukuun ottamatta ole toistaiseksi koskaan joutunut olemaan poissa asiakkaani synnytyksestä ja synnytyksiä on takana jo reilusti yli 30. Hyvällä ammatillisella itsetunnolla varustettuna voin sanoa, että monessa synnytyksessä tukeni synnyttäjän vierellä on ollut todella tärkeää tai jopa ratkaisevaa – olen tsempannut monenlaisista kompastuskivistä yli, hieronut ja painanut tuntikausia niin, että asiakas on toiveensa mukaan synnyttänyt ilman lääkkeitä, ja käyttänyt esim. Spinning babies -tekniikoita, joiden avulla synnytys on saatu hyville raiteille. Tiedän kuitenkin, että asiakkaista suuri osa olisi selvinnyt synnytyksestä aivan yhtä upeasti – se luottamus, itsevarmuus ja tietotaito, jota heissä kaiken sen valmistautumisen ja aiempien kokemusten myötä oli, olisi kantanut heitä myös silloin, kun minä tai kukaan varadoulista ei olisi ollut paikalla. He olisivat tieneet, että tuolla jossain on se yksi ihminen, joka uskoo heihin ihan 100-prosenttisesta – heidän oma doulansa. Jo tieto siitä, että joku luottaa omaan kykyyn synnyttää ja selvitä kiperistä tilanteista, tuo valtavasti voimaa.

Parhaimmillaan doula tietyllä tavalla tekee itsensä tarpeettomaksi. Ja siltikin doula tietenkin ensisijaisesti on paikalla synnytyksessä, vaikka tietäisi perheen pärjäävän myös ilman hänen fyysistä läsnäoloaan. Näissä poikkeusolosuhteissa on kuitenkin tärkeä muistaa, että doulasta on valtavasti hyötyä ja tukea silloinkin, kun hän ei pääse mukaan sairaalaan tueksi. Oma doula on tänä aikana suorastaan lottovoitto. Monen mielen valtaa epävarmuus, huoli omasta ja vauvan sairastumisesta, ikävä omia läheisiä, omien vanhempien kaipuu kun opettelee uutta elämää vauvan kanssa. Juuri silloin doula tarjoaa korvaamattoman tuen ja vastaa viesteihin ja puheluihin löytäen ajan asiakkaalleen oman elämänsä keskellä. Tapaamiset voidaan järjestää myös etänä videopuhelun välityksellä. Myös synnytyksen aikana on mahdollisuus tukea etänä puhelimitse, viestein tai videoyhteyden avulla.

Keskitytään rajoitusten sijaan mahdollisuuksiin

Tällä hetkellä synnytystukihenkilöiden määrä on rajattu ymmärrettävästi yhteen. Viruksen leviämistä halutaan estää kaikin mahdollisin keinoin. On äärimmäisen tärkeää, että Suomessa on mahdollista ylipäänsä ottaa tukihenkilö synnytykseen, joissain maissa ei saa edes kumppani tulla mukaan. Se, että vain yksi tukihenkilö on sallittu, ei tarkoita sitä, että doula ei ole mukana synnytyksessä. Todennäköisesti tulemme elämään poikkeusaikaa muutaman kuukauden – entäpä jos synnyttäjän kumppani on sairas juuri, kun synnytyksen aika koittaa. Tällöin doula voi lähteä mukaan. Entä, jos kaikki isompien lasten potentiaaliset hoitajat ovat riskiryhmässä eivätkä voi auttaa ja puoliso jää hoitamaan isompia lapsia, kun synnytys käynnistyy – doula osallistuu synnytykseen, tai vaihtoehtoisesti jää hoitamaan lapsia. Doula voi myös tukea perhettä heidän omassa kodissaan ja näin ollen myös mahdollisesti lyhentää aikaa, joka synnyttäjän tarvitsee olla sairaalassa ennen vauvan syntymää. Voimme vain edetä päivä kerrallaan ja katsoa mikä tilanne on silloin, kun synnytys käynnistyy.

On tietenkin erittäin tärkeää toimia hyvin vastuullisesti. Tiedämme nyt, että virus voi tarttua jo oireettomasta ihmisestä. On doulan ja asiakkaan sovittavissa, onko doulan mahdollista tukea perhettä fyysisesti silloin, kun sekä doulan että asiakkaan perheet ovat täysin terveitä ja olleet ainakin kaksi viikkoa terveenä mahdollisen sairastumisen jälkeen, muunkin kuin koronan. Itse myös asiakkaideni hyväksi olen omaehtoisesti kotona (ja välillä työhuoneella jossa olen yksin) samoin kuin perheenjäseneni. Jokainen kontakti kodin ulkopuolella on tartuntariski ja tuota riskiä haluan välttää, jotta siinä tilanteessa, kun lähtisin tukemaan asiakastani joko kotiin tai sairaalaan, voisin tehdä sen turvallisesti ja hyvällä omatunnolla aiheuttamatta asiakkailleni ylimääräistä riskiä.

Näistä seikoista on tärkeä keskustella suoraan. Joten jos sinä olet palkannut doulan ja mietit, miten pitäisi toimia ja miten sopimuksenne käy, ota yhteys doulaasi, hän varmasti avustaa sinua mielellään ja pohtii vaihtoehtoja kanssasi. Jos sinulla on asiakas, jonka kanssa et vielä ole jutellut koronan vaikutuksesta asiakassuhteeseenne, ota asia reilusti puheeksi. Emme vielä tiedä, kuinka pitkään tämä poikkeustila kestää, joten on hyvä varmuuden vuoksi jutella asiasta vaikka laskettu aika häämöttäisi vasta kesällä tai myöhemmin. Molemmilla osapuolilla todennäköisesti on mukavampi ja varmempi olo, kun erilaisia vaihtoehtoja on voinut avoimesti pohtia ja tietää, että ei se toinen sieltä lähde minnekään, vaikka kaikki on nyt toisin kuin vielä muutama viikko sitten.

Tämä ei missään nimessä ole se hetki, kun kannattaa alkaa purkaa tehtyjä sopimuksia ja palauttaa rahoja, perua synnytyksiin osallistumista ja lopettaa hetkeksi koko doulapalvelujen tarjoamista. Sitä, että ei todennäköisesti pääse asiakkaansa synnytykseen tai saa omaa doulaansa synnytykseensä, saa surra. Kaikki turhautuminen, harmitus, kiukku, viha ja pettymys saavat tunteina tulla pintaan. Sitten voi päästää niistä irti, hengittää ja alkaa elää hetki ja päivä kerrallaan. Nähdä kaikki ne tavat ja mahdollisuudet, joilla doula voi palvella tässä meille niin uudenlaisessa ja eriskummallisessa tilanteessa. Kaikki on vielä mahdollista, myös hyvä synnytys ja vauvalle hyvä syntymä kaiken tämän pysäyttävän kaaoksen keskellä. Kaikki on mahdollista. Luotetaan siihen.

Ps. Odottaja, tilaa kuplaposti helpottamaan raskaus- ja synnytyskuplaan vaipumista. Maksuttomassa kirjesarjassa saat noin kuukauden ajan viisitoista viestiä harjoituksineen, ideoineen, rentoutuksineen ja ajatuksineen tukemaan hyvinvointiasi ja auttamaan sinua kääntymään sisäänpäin kaiken uutisoinnin keskellä.

Alatsä oleen… mun doula?

Muistatteko nuoruudesta, ja miksei aikuisiältäkin, sen jännittävän kutkuttavan tunteen, kun on ollut ehkä pitkäänkin ihastunut johonkin ja tekisi mieli kertoa tunteistaan, kysyä toista kimppaan, mutta pelkää kuollakseen, ettei ihastus vastaa tunteisiin? Sydän meinaa muljahtaa paikaltaan teki niin tai näin. Jos ei kerro tunteistaan, jää tuskailemaan – entä jos toinen olisikin ollut ihastunut myös minuun mutta nyt en ikinä saa tietää sitä. Jos päättää kertoa tunteistaan, pelottaa aivan jäätävästi, jos toinen antaakin pakit ja sitten tieto ehkä vielä leviää muillekin – kuinka sitten enää koskaan kehtaisi näyttää naamaansa missään.

Ja voi miten ymmärrettävää tämä kaikki onkaan, onhan kyse hyvin intiimistä ja herkästä asiasta – kiintymyksestä ja tykästymisestä toiseen ihmiseen, omien syvimpien tunteidensa paljastamisesta ja sisimpänsä avaamisesta. Näyttäytyä omana vajavaisena ja haavoittuvaisena itsenään jollekin, jonka ajatuksilla ja tunteilla on itselle väliä.

Ennen kuin aloittaa kuopustani, tiesin jo ehdottomasti haluavani doulan tulevaan synnytykseeni. Minulla oli myös ollut hyvin voimakas ajatus siitä, kenet haluaisin doulakseni. Tämä henkilö sai puolisoni jälkeen ensimmäisten joukossa tietää raskaudestani. Ja silti sydämeni tykytti joka kerta, kun ajattelin avata suuni ja kysyä, olisiko hän käytettävissä lasketun aikani tienoilla.

Mietin lähettäisinkö viestin, kysyisinkö kun näkisimme, soittaisinko joku päivä. Aikaa kului, mutta en vain uskaltanut. Jostain syystä mikään hetki tai tapa ei tuntunut oikealta ja sopivalta, aina jokin ääni sisälläni hannasi vastaan ja muistutti, että pakit voisivat tuntua todella karvaalta.

Lopulta lähdin tämän doulakollegani kanssa yhteiselle koulutusmatkalle Ruotsiin. Ehkäpä tilaisuuteni olisi tullut, reissun aikana varmasti tulisi jokin sopiva hetki ottaa asia puheeksi. Vietimmehän pari vuorokautta hyvin tiiviisti yhdessä.

Lensimme perjantaina Tukholman kautta Göteborgiin. Göteborgissa veimme tavaramme majapaikkaamme, kävimme varmaankin syömässä ja illan istuimme muiden perheiden ja ammattilaisten kanssa suuresti ihailemamme Debra Pascali-Bonaron oppilaina ammentamassa kaikkea mahdollista orgastisesta synnytyksestä – olihan aihe muutenkin molempien suosikkeja, mutta lisäksi olisimme myöhemmin syksyllä tekemässä nautinnollisesta synnytyksestä yhteistä esitystä erääseen seminaariin.

Yön nukuimme samassa sängyssä ja aamulla riensimme koko päivän kestävään doulille tarkoitettuun koulutukseen. Illalla kävimme syömässä, pyörimme kaupungilla ja vetäydyimme eväät ostettuamme huoneeseemme valmistautumaan aikaisin seuraavana aamuna alkavaan paluumatkaamme. Sain ihanan päähieronnan ennen nukkumaanmenoa. Sunnuntain paluumatkalla tein vastapalveluksen lentokoneessa. Tukholmassa oli lentojen välilläkin aikaa, mutta en saanut suutani auki – tai siis suunihan tunnetusti kävi ilman mitään ongelmia, mutta se yksi kysymys takelteli kurkussa.

Saavuimme Helsinki-Vantaalle ja lopulta tuli aika erkaantua, minä junalle ja doulakollegani bussille. Ja sitten ei vain voinut enää perääntyä. Juuri ennen kuin hän nousi bussiin, kysyin tulisiko hän doulakseni. Vastaus oli kyllä, kapsahdimme toistemme kaulaan ja kyynelehdimme vielä kun vilkutimme toisillemme bussien lipuessa pois pysäkiltä.

Mikä valtava helpotus ja onnentunne – ja tietenkin ajatus siitä, että olisihan sen voinut jo aiemminkin kysyä ja olisi voinut fiilistellä asiaa koko viikonlopun. Doulanikin sanoi bussiin noustessaan, että nytkö sä sen sitten sanoit juuri kun pitää erota. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Doulan pyytäminen omaan synnytykseen on hyvin henkilökohtainen ja sensitiivinen asia, oli kyseessä joku sattumalta netissä vastaan tullut doula tai sitten se, jonka on visioinut kanssakulkijakseen jo ennen positiivista raskaustestiä. Doulan pyytäminen voi tuntua yhtä kutkuttavan jännittävältä kuin tunteidensa paljastaminen ensimmäiselle ihastukselleen. Ja jos silloin nuorena jätti tunteensa näyttämättä, niin tässä asiassa ei kannata himmailla. Raskaus kestää vain yhdeksän kuukautta ja synnytyksiäkään ei ole tiedossa rajatonta määrää. Doulankin varauskalenteri voi täyttyä vauhdilla. Tilaisuus ei välttämättä tule toistumaan.

Kun joku doula puhuttelee sinua ja toivoisit hänestä tukea raskauteesi ja synnytykseesi, kerro se hänelle ja pyydä yhteiselle matkalle. Aina on tietenkin mahdollista, että toivomasi doula ei syystä tai toisesta ole käytettävissä juuri lasketun aikasi ympärillä, mutta vastaanotto jonka saat, on varmasti sydämellinen, lämmin ja lohdullinen, ja ehkäpä hänen kauttaan löydät jonkun toisen aivan ihan tukijan mukaan matkallesi. Ja silloin kun doula voi vastata sinulle kyllä, on riemu ylimmillään. Tunnetta ei ehkä aivan voi verrata sen täydellisen elämänkumppanin löytymiseen, mutta parhaan mahdollisen synnytysmatkakumppanin löytäminen on yhtälailla tunteita nostattava ja herkistävä hetki, joka saa leijumaan pilvissä monta päivää.

Ota riski, rakastu doulaan. Saat rakkautta takaisin moninkertaisesti.

Doulani Kirsi, Debra ja minä Göteborgissa elokuussa 2015.

Vauva sylissä, mieli maassa

Toukokuussa vietetään äitien mielenterveyden tietoisuuskuukautta, maternal mental health awareness month. Vauvan syntymä ja hormonaaliset muutokset kehossa aiheuttavat monissa mielialojen vaihtelua. Niin kutsuttua baby bluesia potee yli puolet synnyttäjistä. On aivan tavallista itkeä yhtenä hetkenä, milloin onnesta, milloin kuormituksesta, ja hetken päästä hymyssä suin kujerrella vauvalle, sitten taas vajota sänkyyn päiväksi ja seuraavana päivänä olla täynnä energiaa. Kun alun herkistyminen ei väistykään ja alkaa enemmän olla tuntemuksia, jotka vetävät matalaksi, on aika pysähtyä kuulostelemaan. Kun mikään ei huvita, kun on vaikea löytää ilonaiheita, vauvaakaan ei jaksaisi hoitaa, ja koko toimintakyky heikkenee, on aika rikkoa lasi ja painaa hätänappia. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii n. 10-15 % synnyttäjistä. Lähipiirin on syytä olla tuntosarvet kohollaan, sillä masennukseen vaipunut ei aina itse osaa tai halua pyytää apua. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei välttämättä löydy mitään erityistä syytä. Sairastumisriskiä kasvattaviksi tekijöiksi voidaan kuitenkin lukea esimerkiksi aiempi masennustausta, vaikea raskaus, traumaattinen synnytys sekä haastavana alkanut vauva-arki. Lisäksi alle prosentti synnyttäneistä sairastuu lapsivuodepsykoosiin. Se on äärimmilleen edennyt masennus, jossa synnyttäjän todellisuudentaju heikentyy, hän voi saada valtavia pelkotiloja eikä pysty välttämättä nukkumaan, ilmenee aistiharhoja ja voi esimerkiksi kuulla ääniä, jotka kehottavat vahingoittamaan vauvaa.

Saan kertoa kahden äidin tarinat mielen myllerryksistä. Toivon, että näiden avulla tietoisuus lisääntyy ja masennuksen syövereihin sukeltava vanhempi voi tunnistaa oman tilansa tai joku voi tunnistaa piirteitä omassa läheisessään – avunsaanti on ison askeleen lähempänä silloin, kun ongelma on huomattu ja tunnistettu, sekä tunnustettu. Mielen haasteet vanhemmaksitulon pyörteissä eivät ole mikään häpeä. Olisi niin tärkeää, että jokaisella vanhemmalla olisi joku ihminen tai taho, jolle voisi kertoa omien tuntemustensa mustimmistakin sävyistä.

”Tiesin, että rakastuisin vauvaan, ja se auttoi minua jaksamaan.”

Kun Tiina tuli raskaaksi, hänellä oli takanaan jo muutama vuosi ilman masennusta ja lääkitystä. Masennustaustalla riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen oli toki kohonnut, mutta kaikki näytti valoisalta ja Tiina nautti raskaudestaan täysin siemauksin. Loppuraskaudessa Tiina sai vaivakseen kovat selkäkivut ja niiden mukana kuvioihin hiipi myös unettomuus. Hän yritti pyytää apua, kun kovatkaan kipulääkkeet eivät tehonneet ja psyyke alkoi hiljalleen murtua. Kivusta ja väsymyksestä lamaantuneena hän kävi kätilön puheilla, mutta kätilö ei ottanut Tiinaa tosissaan, sillä eihän hän olisi vastaanotolla mikäli olisi oikeasti huonossa kunnossa. Tiinan mieleen alkoivat hiipiä ajatukset kuolemasta, niin kauhuissaan hän oli.

Synnytys käynnistettiin lopulta selkäkipujen vuoksi. Tiina ajatteli vain, että kunhan selkäkipu loppuisi kun vauva syntyy. Kun vauva sitten syntyi, eivät kivut kadonneetkaan. Mielessä muhinut kauhu eskaloitui tunneissa lapsivuodepsykoosiksi. Tiina hoki itselleen, että kunhan hän saa lääkkeet niin tämä kyllä menee ohi. Hän piti itseään kiinni todellisuudessa pitämällä vauvaa ihokontaktissa ja tarjoamalla tälle rintaa. Samanaikaisesti hän toivoi, että he kuolisivat – jospa asteroidi osuisi maapalloon ja kaikki kuolisivat. Hän muistutteli kuitenkin koko ajan itselleen, että tämä on vain sairautta, kaikki menee kyllä ohi.

Lapsivuodeosastolla kului viikko. Tiina oli valmis ottamaan apua vastaan, mutta pahalta tuntui joutuminen eroon vauvasta osastohoidossa ajaksi. Hän ei kykenisi fyysisesti huolehtimaan vauvasta vaikka kuinka haluaisi. Puheen tuottaminenkin teetti tuskaa, hän kykeni ainoastaan vastaamaan kysymyksiin, ei mitään muuta.

Perhe päätyi kotiutumaan ja Tiina sai lääkkeet, joiden kanssa imetys olisi mahdollista. Hän jäi sairaslomalle ja puoliso vanhempainvapaalle. Psykiatrian poliklinikalle saattoi olla yhteydessä milloin tahansa. Psykoosi helpotti kahdessa viikossa ja muuttui masennukseksi, joka oli jyrätä tuoreen äidin totaalisesti. Väsymys oli niin valtavaa, että edes vessahädän tullessa Tiina ei päässyt ylös sängystä vaan laski alleen. Samalla hän tiesi kuitenkin kaiken olevan väliaikaista ja asioiden kääntyvän paremmaksi vielä jonain päivänä.

Vauva oli nelikuinen, kun olo alkoi päivä päivältä helpottaa. Tiina alkoi pikku hiljaa rakastua lapseensa. Vaikka Tiina sai paljon apua lääkityksestä, ja aiemman masennustaustan antamasta tiedosta siitä että kaikki menee vielä ohi, sekä puolisonsa antamasta tuesta, oli suurin tekijä parantumisen tiellä vauva itse. Vauva oli kovin toivottu ja Tiina oli pakahtua onnesta, kun tällainen lahja oli hänelle viimein suotu. Koko ajan syvissäkin vesissä uidessaan hän tiesi, että tulisi rakastumaan vauvaan ja kokemaan sellaista onnea, jota ei voinut uskoa edes mahdolliseksi.

Vielä neljän vuoden jälkeen Tiina syö edelleen masennuslääkkeitä. Hän on erittäin onnellinen 4-vuotiaastaan. Uudesta raskaudesta ja vauvasta ei kuitenkaan voi haaveillakaan ja se tekee välillä kipeää. Selkäkipu on edelleen läsnä ja psykoosi sekä masennus niin voimakkaina mielessä, että toinen lapsi ei tunnu mahdolliselta. Tiina ei uskoisi selviävänsä samoista koettelemuksista uudestaan.

Masennus vaikeutti sopeutumista äitiyteen ja vaikea sopeutuminen äitiyteen syvensi masennusta entisestään

Paulalla on kaksi lasta ja ennen raskauksiaan hänellä on ollut lieviä masennuksia, paniikkikohtauksia, väsymystä sekä ylikuormittumista. Lääkitystä hän on saanut erityisesti unettomuuteen ja esikoisen raskausaikanakin oli lääkityksiä käynnissä. Lääkityksen vuoksi raskautta seurattiin tarkemmin ja kaikki sujui hyvin, vaikka huoli vauvasta välillä täytti mielen.

Synnytys käynnistyi lopulta usean päivän vatsataudin päätteeksi. Epiduraalin kanssa synnytys oli nopea ja kivuton. Lapsivesi oli kuitenkin vihreää, mikä lisäsi Paulan huolta. Vauvaa piti syntymän jälkeen tarkkailla. Paula oli väsynyt, huolissaan ja vähän pihalla kaikesta. Imetys tuntui vastenmieliseltä eikä Paula halunnut vauvaa viereensä. Lisämaidotkin tuntuivat helpotukselta, eihän hän jaksanut imettää. Raskaudenaikaiset toiveet imetyksestä karisivat alun haasteiden myllerryksessä.

Osastolla kului viisi päivää ja vielä kotiinlähtötarkastuksessa Paulaa jännitti olisiko vauvassa kuitenkin jotain vialla. He kuitenkin kotiutuivat terveen vauvan kanssa. Neuvolassa käytiin tiheästi painokontrollissa ja muutenkin Paula jatkuvasti varmisteli neuvolasta joka asiaa. Kotikäyntiin mennessä imetyskin oli alkanut tuntua ja ihan miellyttävältä, mutta maito ei tuntunut riittäneen. Terveydenhoitaja näki vauvan kireän kielijänteen ja Paula oli yhteydessä synnytyssairaalaan. Helpotuksen sijaan hän kuitenkin panikoitui puhelun jälkeen ja purskahti itkuun, kun ajatteli tuota pientä vauvalle tehtävää toimenpidettä. Tällöin viimeistään oli aivan selvää, että masennus oli hiipimässä vauvavuoden seuraksi.

Aika kului hitaasti. Paula kyllä huolehti vauvasta ja oli tästä onnellinen, mutta jatkuva huoli ja väsymys varjostivat arkea. Vauvakin oli itkuinen ja nukkui huonosti. Paula ei saanut levättyä silloinkaan kun se olisi mahdollista. Univaje alkoi kasvaa ja Paula oli todella uupunut. Hän silti ajatteli, että kyseessä on tavallinen baby blues. Kun hän neuvolan suosituksesta meni väsyneiden äitien ryhmään, huomasi Paula että hänellä oli asiat paljon kurjemmin kuin muilla äideillä, eikä ryhmästä ollut varsinaisesti apua. Ryhmänohjaaja otti asian puheeksi Paulan oman terveydenhoitajan kanssa ja pian hän pääsikin jo psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle ja lopulta tapaamaan lääkäriä. Paulalle alettiin etsiä sopivaa lääkitystä.

Osittaisimetys oli muuttunut haastavammaksi vauvan maitoallergian vuoksi. Pumppailut, imetysyritykset rintakumin kanssa sekä pullojen ja kumien keittelyt tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä. Imetyksen päättyessä kolmen kuukauden kohdalla olo oli samanaikaisesti helpottunut, mutta toisaalta imetyspettymys syvensi masennusta entisestään.

Arki vauvan kanssa tuntui myös liian sitovalta. Vaikka vauva oli erittäin toivottu, kaipasi Paula vapaampaa elämää ennen lasta. Oli epäreilua, jos puoliso pääsi jonnekin, mutta itse ei päässyt kavereiden kanssa ulos. Olihan Paula aavistanut millaista arki vauvan kanssa tulisi olemaan, mutta sen raskaus pääsi silti yllättämään. Hän ei sopeutunutkaan äitiyteen niin kuin oli ajatellut.

Takapakkia tuli vauvan ollessa puolivuotias, kun perhe muutti uudelle paikkakunnalle ja kaikki Paulan hoitosuhteet menivät uusiksi. Sopivaa lääkitystä ei tuntunut löytyvän ja paniikkikohtaukset alkoivat olla päivittäisiä ja olo oli jatkuvasti raskas, väsynyt ja huonovointinen. Paula oli pelokas, ahdistunut ja alavireinen eikä kodista tai parisuhteesta huolehtiminen enää onnistunut. Vauvaa hän kuitenkin jaksoi hoitaa ja olla vuorovaikutuksessa tämän kanssa.

Paulalla oli onneksi hyvä tukiverkko. Pitkiä päiviä tekevä yrittäjäpuoliso auttoi minkä ehti ja lisäksi apua antoivat mm. anoppi, Paulan oma äiti sekä neuvolan perhetyöntekijä. Puolison jouduttua onnettomuuteen asiat kääntyivät kuitenkin päälaelleen, kun Paulan huolehdittavana oli vauvan lisäksi koti ja leikkauksesta toipuva puoliso. Vaikka apua oli yhä tarjolla, oli Paulalla silti enemmän tekemistä.

Paula kävi muskarissa, otti vieraita kylään, kävi kaupassa, laittautui ja puki itsensä ja lapsensa siististi – hän toimi kuin kuka tahansa hyvinvoiva äiti, vaikka pinnan alla oli mustaakin mustempaa. Aina masennus ja ahdistuneisuus eivät näy ulospäin.

Vauvavuoden lopussa Paulan kunto romahti totaalisesti. Pitkään jatkunut tsemppaus oli uuvuttanut hänet täysin. Hän oli tullut riippuvaiseksi monista lääkkeistään ja synkät ajatukset valtasivat mielen. Vaikkei Paulalla lapsen vuoksi ollut itsetuhoisuutta, hän kuitenkin haaveili kuolemasta, joka toisi helpotuksen kaikkeen. Hän alkoi nähdä harhoja. Psykiatrin kanssa lääkityksiä veivattiin uusiksi ja lopulta Paula pääsi eroon väsymystä lisäävistä lääkkeistä ja jaksoi käydä psykiatrisella hoitajalla useammin selvittämässä ajatuksiaan. Hän pystyi keskustelemaan luottamuksellisesti ilman pelkoa lapsen huostaanotosta. Siitä alkoi Paulan toipuminen vakavasta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja unihäiriöstä.

Esikoisen ollessa 1,5-vuotias Paula ja hänen puolisonsa alkoivat toivoa toista lasta ja lääkitysten puolesta uusi raskaus olisi mahdollinen. Paula pääsi myös psykoterapiaan ja teki samoihin aikoihin positiivisen raskaustestin. Terapia jatkui läpi raskauden ja toisen lapsen vauvavuoden. Paulalle oli todella tärkeää päästä juttelemaan kaikesta ennen uuden vauvan syntymää, sillä kyllähän masennuksen uusiminen ja toisen vauvavuoden väsyttävyys olivat mielessä.

Toinen raskaus sujui ongelmitta ja toisen lapsen synnytys oli korjaava kokemus. Nyt Paula tiesi myös ihokontaktin tärkeydestä ja imetyskin alkoi sujua hyvin. Välillä väsytti ja huolestutti, mutta siten kuten normaalisti kuuluukin. Paula koki, että oli ehtinyt kasvaa ihmisenä ja äitinä ja oli valmiimpi kohtaamaan arjen lastensa kanssa. Imetyskin jatkui lopulta 3,5 vuotta ja kaikki onnistumiset toisen lapsen kanssa ovat heijastaneet tervehdyttävästi myös suhteeseen esikoisen kanssa. Paula voi nyt olla esikoisellekin tasapainoisempi ja terveempi vanhempi ja antaa hänelle kaikkea sitä, jota ei vauvavuoden aikana kyenny antamaan. Kaikesta huolimatta Paula on viihtynyt lastensa kanssa kotona nyt kuusi vuotta ja odottaa kolmatta lastaan. Kotiäitiyden lisäksi hänellä on ollut voimia toimia myös vapaaehtoistehtävissä eri yhdistyksissä.

Äimä eli Äidit irti synnytysmasennuksesta ry on vertaistukiyhdistys, joka syntyi 20 vuotta sitten tarjoamaan julkisen terveydenhuollon tarjoaman avun ja hoidon ohella vertaistukipalveluita synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsivuodepsykoosista kärsiville ja kärsineille sekä jakamaan tietoa näistä sairauksista. Äimä kehottaa aloittamaan avun hakemisen näistä paikoista:

  • Neuvola
  • Julkisella puolella työskentelevä tai yksityinen lääkäri tai psykiatri
  • Psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja, myöhemmin mahdollisesti psykoterapeutti (Kelan tukemana)
  • Psykiatrinen poliklinikka tai päivystys
  • Perheneuvola
  • Äimä ry:n vertaistukipuhelin, -ryhmät, -chatit ja tukiäidit
  • Ongelmatilanteessa soita hätänumeroon 112.

Ethän jää yksin, ethän jätä ketään yksin!

Lantionpohjarakkaus

Lantionpohja on kehon keskus, jonka antama tuki säteilee koko muuhunkin kehoon. Parasta lantionpohjassa on se, että sen kuntoon ja hyvinvointiin voi vaikuttaa itse ja lantionpohjarakkaus tarkoittaakin mielestäni sitä, että on halua ja tahtoa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Lantionpohjan tila vaikuttaa monenlaisiin kehontoimintoihin ja sitä myöten myös ihmisen seksuaaliterveyteen, nautintoon ja itsetuntoon.

Rakastutaan, hellitään, hoivataan, annetaan toiselle kaikkemme. Sitten kun suhde arkistuu, panostuksemme vähenee tai jopa lakkaa, lantionpohja unohtuu. Parisuhteessa ei riitä, että kerran sitoudutaan ja sitten kaikki luonnistuisi ihan tuosta noin vain. Parisuhdetta tulee säännöllisesti huoltaa. Sillä vaikka sinä ja kumppanisi olisitte koko ajan samat, niin moni asia muuttuu – erilaiset elämänkäänteet muovaavat suhdetta, vievät teitä välillä loitommas toisistanne, välillä taas lähentäen välejä, ja vaikka pysytte samoina, ette samanlaisina kuin silloin suhteen alkutaipaleella. Yhdessä ja erikseen koetut ja tunnetut asiat muuttavat suhdetta jatkuvasti ja se mikä välillänne toimi alussa, ei välttämä toimi enää nyt. Hyvän ja onnellisen parisuhteen säilymiseksi molempien osapuolten tulee tehdä töitä, nähdä vaivaa yhteisen hyvän eteen, hoivata ja huoltaa suhdetta.

Kuvittele, että suhteesi lantionpohjaan on kuin parisuhde! Vaikka teillä kerran synkkaisi, se ei tarkoita että suhteenne toimii täydellisesti elämänne loppuun asti tekemättä mitään sen hyväksi. Sinä ja lantionpohja olette ja pysytte, mutta molemmissa tapahtuu muutoksia – kehossasi lantionpohjan ympärillä ja sinussa oman elämäsi ja mielesi ympärillä. Lantionpohja vaatii huomiota ja harjoittelua läpi koko elämän ja erityisesti silloin, kun elämä mullistuu oikein kunnolla kuten raskauden ja synnytyksen yhteydessä. Synnytyksen jälkeen se vanha tuttu lantionpohja voikin tuntua aivan eri tyypiltä kuin aiemmin. Kutsut sitä, mutta se vastaa vähän laiskasti. Ei kannata kuitenkaan luovuttaa, vaan sinnikkäästi luoda yhteyttä välillenne uudestaan. Mieti mistä lantionpohjasi tykkää, kuinka voisit kohdella sitä kunnioittavasti ja siten voittaa sitä puolellesi. Kun sinä annat lantionpohjallesi hyvää, antaa lantionpohjasi sinulle hyvää takaisin moninverroin.

Lantionpohjalihasten harjoittelun ei tarvitse olla pakkopullaa, vaan se voi olla helppoa ja hauskaa ja nautintoa tuottavaa. Lantionpohjaa harjoittaessa on lihasten vahvistamisen lisäksi tärkeää muistaa myös rentouttaminen, erityisesti synnytykseen valmistautuessa, mutta muutenkin. Kannattaa viimeistään nyt lähteä ottamaan lantionpohja haltuunsa.

Tähän kirjoitukseen inspiroi Rakasta lantionpohjaasi -kampanja ja #lantionpohjalokakuu.

Kiellettyjä korttipelejä ja käyriä neuloja – muistoja kätilökoulutuksesta

Kätilökoulutus täytti marraskuussa 200 vuotta. Mummuni Marjatta Pöyri opiskeli kätilöksi Helsingissä 1950-60-lukujen taitteessa ja sain tänään udella häneltä muistoja koulutuksesta ja työuran alusta blogiani varten. Hänen kokemuksensa sijoittuvat siis 200-vuotisen kätilökoulutuksen historian kolmannelle neljännekselle.

”Sillon oli kolmepäiväiset kokeet, oli kaikennäköistä kirjallista ja soveltuvuuskoetta. Hakijoista suurin osa oli keskikoulun käyneitä. Yhden muistan olleen kansakoulupohjalta. Muutama oli ylioppilaita. Valmistavan koulun jälkeen karsittiin vielä, eli jotkut joutuivat sitten lopettamaan kesken. Vasta sen valmistavan jälkeen mentiin osastolle töihin.

Ensin meidän kurssista osa asui Mannerheimintie 5:ssä ja osa asui sitten siellä Kätilöopiston liepeillä. Sieltä me muutettiin sitten sellaiseen Kätilöopiston hallintorakennukseen, jossa asui asuntolanhoitaja, joka sitten vahti meitä kuin haukka. Helvi Soila oli johtajattarena silloin ja hän asui kans samassa asuntolassa, eri kerroksessa kylläkin.

Asuntolassa oli kellonaika koska täytyi olla kotona ja sisällä, ja jos oli jossain ulkona, niin täytyi aina sinne vihkoon kirjoittaa nimensä ja kellonaika milloin oli tullut. Mari oli se asuntolanhoitajan nimi. Helvi Soila oli kyllä mukava, se tuli kerran ihan tavattoman myöhään, niin päästiin sen kanssa sisään. Uudella opistolla se Mari saattoi tulla huoneeseenkin. Kerran se tuli kun olin ollut yön synnytyshuoneessa ja nukuin. Toisen kerran oli korttipakka mulla jäänyt pöydälle, niin siihen oli jätetty lappu että ”nämä ei kuulu kätilöopiskelijan varusteisiin”. Olin kova pelaamaan pasianssia. Kerran salakuljetin serkkuni huoneeseeni, kun vaimonsa oli synnyttämässä. Silloin taisi olla jo toinen asuntolanhoitaja ja tainneet ne vihkosysteemitkin loppua.

Muistan, että sille Marille vietiin, ehkä se koski sitä, että oltais saatu olla illalla pidempään. Mä siitä sitten jouduin puhutteluun, mutta ei siitä mitään muutosta seurannut. En muista tarkkaan mitä asiaa me siinä ajettiin. Ehkä että oltaisiin saatu edes viikonvaihteessa olla pidempään ulkona.

positiooccipitalispubica

Kirjoja ei ollut, oli monisteita vaan, pääasiassa sitten ihan monisteista opiskeltiin ja mitä luennoilla tehtiin muistiinpanoja. Obstetriikasta ainakin oli Apajalahden luennot monisteena. Kätilöopiskelijat oli työvoimaa kun sinne osastoille tultiin. Siellä ei montakaan kätilöä ollu, ja sitten siinä vaiheessa kun oltiin synnytyshuoneessa töissä niin oli sellainen lista, nimilista ketä oli siellä synnytyshuoneessa työssä. Päivystäjä, joka oli yksi oppilaista, haki sitten sitä mukaan opiskelijan kun tuli synnyttäjä. Ja niin kauan oltiin sitten kuin synnytti, mutta oli siinä joku aika että sai vaihdon jos oli kestänyt, mutta se oli kyllä enemmän kuin kahdeksan tuntia. Joskus oli niin ettei kauheasti ehtinyt nukkua kun se lista kiersi niin nopeasti. Naistenklinikalla oltiin naistentautien osastolla, enkä muista oliko siellä joku synnytyshuoneessakin töissä. Naistentautien osastolla oltiin töissä, opetettiin pistämään suoneen. Silloin ei ollut mitään kertakäyttöneuloja. Neulat oli huonoja ja kun ei meinannut mennä, niin opetushoitaja vähän kädellä ojensi neulaa ja sitten pistettiin uudestaan.

valmiska%cc%88tilo%cc%88
Meidän kurssi oli ensimmäinen joka valmistui uudelta Kätilöopistolta silloin elokuussa 1960. Tammikuussa valmistui yksi kurssi, eli jos ei oltu ensimmäisiä niin ehkä toinen sitten. Kätilöopisto muutti maalis-huhtikuun paikkeilla. Koulutus kesti kaksi vuotta. 1958 aloitin syyskuussa ja sitten elokuussa 1960 valmistuin. En yhtään muista montako meitä oli mutta ainakin kolmisenkymmentä. Kätilöopisto oli ennen Tehtaankatu 1:ssä, ihan Neuvostoliiton lähetystön rajanaapurina. Synnyttäjiä jouduttiin opiston sisällä kuljettamaan paareilla, joissa oli pyörän pyörät, ja synnyttäjä laitettiin vällyjen väliin ja kuljetettiin sitten eri osastoille.

synnytyspoltot
Ensimmäinen synnytys. Luulen et se oli aika nuori ja sillä oli ensimmäinen synnytys, mutta siellä todettiin että hän oli synnyttänyt aikaisemmin semmoisen joka oli painanut 900 g ja se laskettiin synnytykseks kanssa. Se on jäänyt mieleen että se oli laskettu neuvolassa keskenmenoksi, mutta oliko se sitten syntynyt kuolleena vai kuollut synnyttyään, en muista. Muistan kun Heikki Pitkänen, professori, teki imukuppisynnytyksen ja mulla on muistikuva että se olis ollut ensimmäinen imukuppisynnytys mitä siellä tehtiin. Niihin aikoihin alettiin käyttää imukuppia. Ensimmäisessä synnytyksessä olin ollut jo pikkusiskoni synnytyksessä kun olin kuudentoista, niin ei se opiskelujen ensimmäinen synnytys tuntunut niin ihmeelliseltä, kun oli jo aiemmin ollut mukana.

Ensimmäinen työpaikka oli Lounais-Hämeen keskussairaala ja ei kyllä yhtään tuntunut että olis ollut valmis siihen työhön ja aika yksin siellä sai olla. Aamuisin oli kaksi kätilöä, mutta iltaisin vain yksi. Silloin sai hakea töitä ennen kuin oli edes valmistunut ja mut valittiinkin sinne jo ennen kuin valmistuin. Tietysti siinä oli ihan jälkeenpäin ajatellen ihan kaikenlaista. Kyllä mä yhden perätilasynnytyksen muistan. Lääkäri auttoi perätilat. Oli kesäaika ja joku kandidaatti oli sijaisena, ja sitten mä soitin sille että tulee, että täällä on perätila. Kyllä se sieltä sitten tuli, mutta tuli kun vauva oli jo syntynyt, kyllä mä sitten sain sen autettua. Muutaman perätilan työaikana autoin.

raskaudentoteaminen
Semmosen yhden jutun muistan, vaikka en tiedä enää hoidinko mä yhtään sen rouvan synnytystä. Se oli sitä aikaa kun tuli e-pillerit ja oli semmonen rouva joka synnytti ensimmäisensä ja hän oli ainakin neljänkymmenen jos ei pikkuisen päälle, sai kaksi poikaa ihan peräkkäin sitten. Lääkärille puhunut neuvolassa, että nyt nää riittää hänelle, hänellä on ikää jo sen verran. Lääkäri ei sitten sanonut miten niitä e-pillereitä käytetään. Aiemmin oli kaikki ehkäisyvälineet laitettu emättimeen niin ei hän tajunnut että pillerit olis pitänyt laittaa suuhun, ja niin se oli sitten taas kohta raskaana ja oli niin vihanen lääkärille että. Mutta kun sitten tuli synnytyksen aika ja saikin tytön niiden kahden pojan jälkeen niin ei harmittanut onneksi enää.

Olin kätilönä kymmenkunta vuotta suurinpiirtein. Vuoden 1969 lopussa synnytysosasto lakkautettiin Huittisissa. Olin mä Vammalassa yhtenä kesänä sen jälkeen vielä. Parasta oli se että kaiken vaivan ja kivun jälkeen se laps oli siinä, useimmiten kuitenkin oli sitten terve lapsi, joskus oli tietysti jotain. Täällähän yks ainoo keisarileikkaus tehtiin sinä aikana kun mä olin, mä en ollu siinä mukana ollenkaan. Ja yleensä sitten pienet lapset, jotka syntyi niin paljon ennenaikaisena, lähetettiin Helsinkiin Forssasta ja Huittisista Turkuun. Sitten oli semmonen kuljetuslaatikko mihin sai hapen johdettua sellaisesta pienestä happipommista. Rh-immunisaatiot hoidettiin muualla. Yhden kerran oli ABO-immunisaatio ja se vauva meni nopeasti keltaiseksi, sitä mä olin viemässä ja selvisi sitten. Tehtiin ilmeisesti verensiirto sitten.

Olisin sitten kai Vammalaan voinut mennä töihin mutten lähtenyt kulkemaan sitä matkaa, vaan Porissa opiskelin terveydenhoitajaksi ja olin sitten kouluterveydenhoitajana ennen kuin jäin eläkkeelle.”