Vauva sylissä, mieli maassa

Toukokuussa vietetään äitien mielenterveyden tietoisuuskuukautta, maternal mental health awareness month. Vauvan syntymä ja hormonaaliset muutokset kehossa aiheuttavat monissa mielialojen vaihtelua. Niin kutsuttua baby bluesia potee yli puolet synnyttäjistä. On aivan tavallista itkeä yhtenä hetkenä, milloin onnesta, milloin kuormituksesta, ja hetken päästä hymyssä suin kujerrella vauvalle, sitten taas vajota sänkyyn päiväksi ja seuraavana päivänä olla täynnä energiaa. Kun alun herkistyminen ei väistykään ja alkaa enemmän olla tuntemuksia, jotka vetävät matalaksi, on aika pysähtyä kuulostelemaan. Kun mikään ei huvita, kun on vaikea löytää ilonaiheita, vauvaakaan ei jaksaisi hoitaa, ja koko toimintakyky heikkenee, on aika rikkoa lasi ja painaa hätänappia. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii n. 10-15 % synnyttäjistä. Lähipiirin on syytä olla tuntosarvet kohollaan, sillä masennukseen vaipunut ei aina itse osaa tai halua pyytää apua. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei välttämättä löydy mitään erityistä syytä. Sairastumisriskiä kasvattaviksi tekijöiksi voidaan kuitenkin lukea esimerkiksi aiempi masennustausta, vaikea raskaus, traumaattinen synnytys sekä haastavana alkanut vauva-arki. Lisäksi alle prosentti synnyttäneistä sairastuu lapsivuodepsykoosiin. Se on äärimmilleen edennyt masennus, jossa synnyttäjän todellisuudentaju heikentyy, hän voi saada valtavia pelkotiloja eikä pysty välttämättä nukkumaan, ilmenee aistiharhoja ja voi esimerkiksi kuulla ääniä, jotka kehottavat vahingoittamaan vauvaa.

Saan kertoa kahden äidin tarinat mielen myllerryksistä. Toivon, että näiden avulla tietoisuus lisääntyy ja masennuksen syövereihin sukeltava vanhempi voi tunnistaa oman tilansa tai joku voi tunnistaa piirteitä omassa läheisessään – avunsaanti on ison askeleen lähempänä silloin, kun ongelma on huomattu ja tunnistettu, sekä tunnustettu. Mielen haasteet vanhemmaksitulon pyörteissä eivät ole mikään häpeä. Olisi niin tärkeää, että jokaisella vanhemmalla olisi joku ihminen tai taho, jolle voisi kertoa omien tuntemustensa mustimmistakin sävyistä.

”Tiesin, että rakastuisin vauvaan, ja se auttoi minua jaksamaan.”

Kun Tiina tuli raskaaksi, hänellä oli takanaan jo muutama vuosi ilman masennusta ja lääkitystä. Masennustaustalla riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen oli toki kohonnut, mutta kaikki näytti valoisalta ja Tiina nautti raskaudestaan täysin siemauksin. Loppuraskaudessa Tiina sai vaivakseen kovat selkäkivut ja niiden mukana kuvioihin hiipi myös unettomuus. Hän yritti pyytää apua, kun kovatkaan kipulääkkeet eivät tehonneet ja psyyke alkoi hiljalleen murtua. Kivusta ja väsymyksestä lamaantuneena hän kävi kätilön puheilla, mutta kätilö ei ottanut Tiinaa tosissaan, sillä eihän hän olisi vastaanotolla mikäli olisi oikeasti huonossa kunnossa. Tiinan mieleen alkoivat hiipiä ajatukset kuolemasta, niin kauhuissaan hän oli.

Synnytys käynnistettiin lopulta selkäkipujen vuoksi. Tiina ajatteli vain, että kunhan selkäkipu loppuisi kun vauva syntyy. Kun vauva sitten syntyi, eivät kivut kadonneetkaan. Mielessä muhinut kauhu eskaloitui tunneissa lapsivuodepsykoosiksi. Tiina hoki itselleen, että kunhan hän saa lääkkeet niin tämä kyllä menee ohi. Hän piti itseään kiinni todellisuudessa pitämällä vauvaa ihokontaktissa ja tarjoamalla tälle rintaa. Samanaikaisesti hän toivoi, että he kuolisivat – jospa asteroidi osuisi maapalloon ja kaikki kuolisivat. Hän muistutteli kuitenkin koko ajan itselleen, että tämä on vain sairautta, kaikki menee kyllä ohi.

Lapsivuodeosastolla kului viikko. Tiina oli valmis ottamaan apua vastaan, mutta pahalta tuntui joutuminen eroon vauvasta osastohoidossa ajaksi. Hän ei kykenisi fyysisesti huolehtimaan vauvasta vaikka kuinka haluaisi. Puheen tuottaminenkin teetti tuskaa, hän kykeni ainoastaan vastaamaan kysymyksiin, ei mitään muuta.

Perhe päätyi kotiutumaan ja Tiina sai lääkkeet, joiden kanssa imetys olisi mahdollista. Hän jäi sairaslomalle ja puoliso vanhempainvapaalle. Psykiatrian poliklinikalle saattoi olla yhteydessä milloin tahansa. Psykoosi helpotti kahdessa viikossa ja muuttui masennukseksi, joka oli jyrätä tuoreen äidin totaalisesti. Väsymys oli niin valtavaa, että edes vessahädän tullessa Tiina ei päässyt ylös sängystä vaan laski alleen. Samalla hän tiesi kuitenkin kaiken olevan väliaikaista ja asioiden kääntyvän paremmaksi vielä jonain päivänä.

Vauva oli nelikuinen, kun olo alkoi päivä päivältä helpottaa. Tiina alkoi pikku hiljaa rakastua lapseensa. Vaikka Tiina sai paljon apua lääkityksestä, ja aiemman masennustaustan antamasta tiedosta siitä että kaikki menee vielä ohi, sekä puolisonsa antamasta tuesta, oli suurin tekijä parantumisen tiellä vauva itse. Vauva oli kovin toivottu ja Tiina oli pakahtua onnesta, kun tällainen lahja oli hänelle viimein suotu. Koko ajan syvissäkin vesissä uidessaan hän tiesi, että tulisi rakastumaan vauvaan ja kokemaan sellaista onnea, jota ei voinut uskoa edes mahdolliseksi.

Vielä neljän vuoden jälkeen Tiina syö edelleen masennuslääkkeitä. Hän on erittäin onnellinen 4-vuotiaastaan. Uudesta raskaudesta ja vauvasta ei kuitenkaan voi haaveillakaan ja se tekee välillä kipeää. Selkäkipu on edelleen läsnä ja psykoosi sekä masennus niin voimakkaina mielessä, että toinen lapsi ei tunnu mahdolliselta. Tiina ei uskoisi selviävänsä samoista koettelemuksista uudestaan.

Masennus vaikeutti sopeutumista äitiyteen ja vaikea sopeutuminen äitiyteen syvensi masennusta entisestään

Paulalla on kaksi lasta ja ennen raskauksiaan hänellä on ollut lieviä masennuksia, paniikkikohtauksia, väsymystä sekä ylikuormittumista. Lääkitystä hän on saanut erityisesti unettomuuteen ja esikoisen raskausaikanakin oli lääkityksiä käynnissä. Lääkityksen vuoksi raskautta seurattiin tarkemmin ja kaikki sujui hyvin, vaikka huoli vauvasta välillä täytti mielen.

Synnytys käynnistyi lopulta usean päivän vatsataudin päätteeksi. Epiduraalin kanssa synnytys oli nopea ja kivuton. Lapsivesi oli kuitenkin vihreää, mikä lisäsi Paulan huolta. Vauvaa piti syntymän jälkeen tarkkailla. Paula oli väsynyt, huolissaan ja vähän pihalla kaikesta. Imetys tuntui vastenmieliseltä eikä Paula halunnut vauvaa viereensä. Lisämaidotkin tuntuivat helpotukselta, eihän hän jaksanut imettää. Raskaudenaikaiset toiveet imetyksestä karisivat alun haasteiden myllerryksessä.

Osastolla kului viisi päivää ja vielä kotiinlähtötarkastuksessa Paulaa jännitti olisiko vauvassa kuitenkin jotain vialla. He kuitenkin kotiutuivat terveen vauvan kanssa. Neuvolassa käytiin tiheästi painokontrollissa ja muutenkin Paula jatkuvasti varmisteli neuvolasta joka asiaa. Kotikäyntiin mennessä imetyskin oli alkanut tuntua ja ihan miellyttävältä, mutta maito ei tuntunut riittäneen. Terveydenhoitaja näki vauvan kireän kielijänteen ja Paula oli yhteydessä synnytyssairaalaan. Helpotuksen sijaan hän kuitenkin panikoitui puhelun jälkeen ja purskahti itkuun, kun ajatteli tuota pientä vauvalle tehtävää toimenpidettä. Tällöin viimeistään oli aivan selvää, että masennus oli hiipimässä vauvavuoden seuraksi.

Aika kului hitaasti. Paula kyllä huolehti vauvasta ja oli tästä onnellinen, mutta jatkuva huoli ja väsymys varjostivat arkea. Vauvakin oli itkuinen ja nukkui huonosti. Paula ei saanut levättyä silloinkaan kun se olisi mahdollista. Univaje alkoi kasvaa ja Paula oli todella uupunut. Hän silti ajatteli, että kyseessä on tavallinen baby blues. Kun hän neuvolan suosituksesta meni väsyneiden äitien ryhmään, huomasi Paula että hänellä oli asiat paljon kurjemmin kuin muilla äideillä, eikä ryhmästä ollut varsinaisesti apua. Ryhmänohjaaja otti asian puheeksi Paulan oman terveydenhoitajan kanssa ja pian hän pääsikin jo psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle ja lopulta tapaamaan lääkäriä. Paulalle alettiin etsiä sopivaa lääkitystä.

Osittaisimetys oli muuttunut haastavammaksi vauvan maitoallergian vuoksi. Pumppailut, imetysyritykset rintakumin kanssa sekä pullojen ja kumien keittelyt tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä. Imetyksen päättyessä kolmen kuukauden kohdalla olo oli samanaikaisesti helpottunut, mutta toisaalta imetyspettymys syvensi masennusta entisestään.

Arki vauvan kanssa tuntui myös liian sitovalta. Vaikka vauva oli erittäin toivottu, kaipasi Paula vapaampaa elämää ennen lasta. Oli epäreilua, jos puoliso pääsi jonnekin, mutta itse ei päässyt kavereiden kanssa ulos. Olihan Paula aavistanut millaista arki vauvan kanssa tulisi olemaan, mutta sen raskaus pääsi silti yllättämään. Hän ei sopeutunutkaan äitiyteen niin kuin oli ajatellut.

Takapakkia tuli vauvan ollessa puolivuotias, kun perhe muutti uudelle paikkakunnalle ja kaikki Paulan hoitosuhteet menivät uusiksi. Sopivaa lääkitystä ei tuntunut löytyvän ja paniikkikohtaukset alkoivat olla päivittäisiä ja olo oli jatkuvasti raskas, väsynyt ja huonovointinen. Paula oli pelokas, ahdistunut ja alavireinen eikä kodista tai parisuhteesta huolehtiminen enää onnistunut. Vauvaa hän kuitenkin jaksoi hoitaa ja olla vuorovaikutuksessa tämän kanssa.

Paulalla oli onneksi hyvä tukiverkko. Pitkiä päiviä tekevä yrittäjäpuoliso auttoi minkä ehti ja lisäksi apua antoivat mm. anoppi, Paulan oma äiti sekä neuvolan perhetyöntekijä. Puolison jouduttua onnettomuuteen asiat kääntyivät kuitenkin päälaelleen, kun Paulan huolehdittavana oli vauvan lisäksi koti ja leikkauksesta toipuva puoliso. Vaikka apua oli yhä tarjolla, oli Paulalla silti enemmän tekemistä.

Paula kävi muskarissa, otti vieraita kylään, kävi kaupassa, laittautui ja puki itsensä ja lapsensa siististi – hän toimi kuin kuka tahansa hyvinvoiva äiti, vaikka pinnan alla oli mustaakin mustempaa. Aina masennus ja ahdistuneisuus eivät näy ulospäin.

Vauvavuoden lopussa Paulan kunto romahti totaalisesti. Pitkään jatkunut tsemppaus oli uuvuttanut hänet täysin. Hän oli tullut riippuvaiseksi monista lääkkeistään ja synkät ajatukset valtasivat mielen. Vaikkei Paulalla lapsen vuoksi ollut itsetuhoisuutta, hän kuitenkin haaveili kuolemasta, joka toisi helpotuksen kaikkeen. Hän alkoi nähdä harhoja. Psykiatrin kanssa lääkityksiä veivattiin uusiksi ja lopulta Paula pääsi eroon väsymystä lisäävistä lääkkeistä ja jaksoi käydä psykiatrisella hoitajalla useammin selvittämässä ajatuksiaan. Hän pystyi keskustelemaan luottamuksellisesti ilman pelkoa lapsen huostaanotosta. Siitä alkoi Paulan toipuminen vakavasta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja unihäiriöstä.

Esikoisen ollessa 1,5-vuotias Paula ja hänen puolisonsa alkoivat toivoa toista lasta ja lääkitysten puolesta uusi raskaus olisi mahdollinen. Paula pääsi myös psykoterapiaan ja teki samoihin aikoihin positiivisen raskaustestin. Terapia jatkui läpi raskauden ja toisen lapsen vauvavuoden. Paulalle oli todella tärkeää päästä juttelemaan kaikesta ennen uuden vauvan syntymää, sillä kyllähän masennuksen uusiminen ja toisen vauvavuoden väsyttävyys olivat mielessä.

Toinen raskaus sujui ongelmitta ja toisen lapsen synnytys oli korjaava kokemus. Nyt Paula tiesi myös ihokontaktin tärkeydestä ja imetyskin alkoi sujua hyvin. Välillä väsytti ja huolestutti, mutta siten kuten normaalisti kuuluukin. Paula koki, että oli ehtinyt kasvaa ihmisenä ja äitinä ja oli valmiimpi kohtaamaan arjen lastensa kanssa. Imetyskin jatkui lopulta 3,5 vuotta ja kaikki onnistumiset toisen lapsen kanssa ovat heijastaneet tervehdyttävästi myös suhteeseen esikoisen kanssa. Paula voi nyt olla esikoisellekin tasapainoisempi ja terveempi vanhempi ja antaa hänelle kaikkea sitä, jota ei vauvavuoden aikana kyenny antamaan. Kaikesta huolimatta Paula on viihtynyt lastensa kanssa kotona nyt kuusi vuotta ja odottaa kolmatta lastaan. Kotiäitiyden lisäksi hänellä on ollut voimia toimia myös vapaaehtoistehtävissä eri yhdistyksissä.

Äimä eli Äidit irti synnytysmasennuksesta ry on vertaistukiyhdistys, joka syntyi 20 vuotta sitten tarjoamaan julkisen terveydenhuollon tarjoaman avun ja hoidon ohella vertaistukipalveluita synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsivuodepsykoosista kärsiville ja kärsineille sekä jakamaan tietoa näistä sairauksista. Äimä kehottaa aloittamaan avun hakemisen näistä paikoista:

  • Neuvola
  • Julkisella puolella työskentelevä tai yksityinen lääkäri tai psykiatri
  • Psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja, myöhemmin mahdollisesti psykoterapeutti (Kelan tukemana)
  • Psykiatrinen poliklinikka tai päivystys
  • Perheneuvola
  • Äimä ry:n vertaistukipuhelin, -ryhmät, -chatit ja tukiäidit
  • Ongelmatilanteessa soita hätänumeroon 112.

Ethän jää yksin, ethän jätä ketään yksin!

Koulubussikiertueesta kätilöyden ytimeen

Doulakoulutustani varten piti tehdä kirjallisuusennakkotehtävä. Ina May Gaskinin Ina May´s Guide to Childbirth oli jo kirjahyllyssäni, mutten ollut sitä ennättänyt lukea, joten valitsin sen. Tuota kirjaa olenkin sittemmin suositellut lukuisille ihmisille ja omaa kappalettanikin on luettu niin, että kirja on melkein kahdessa osassa. On ihanaa, että niin moni on voinut kirjasta saada jotain ajatusta omalle synnytysmatkalleen. Kirja on reilun vuoden aikana ollut pinnalla myös lukuisissa facebookin synnytysryhmissä ja monesti harmitellaan, että kirja on englanniksi. Suomeksikin on olemassa hyvää kirjallisuutta (esim. Minna Haatajan Hyvä syntymä, Malla Rautaparran Raskaus, synnytys, äitiys, Maija Buttersin Väkevä hauras sekä Aila Miettisen Luonnollinen syntymä), mutta yhtä kattavaa perusteosta, jossa lisäksi on runsaasti synnytyskertomuksia, ei ole tarjolla omalla äidinkielellämme.

Minun toiveeni on, että tämä vuonna 2003 ilmestynyt, muttei päivääkään vanhentunut kirja, saataisiin kustannettua myös suomeksi. Olen tähän mennessä suomentanut kaksi synnytysaiheista elokuvaa ja yhden lastenkirjan ja mielelläni seuraavaksi työstäisin tätä Ina Mayn opusta, mutta yksityishenkilön yhteydenotto yhdysvaltalaiseen kustantamoon ei yllättäen ole tuottanut tulosta, vaan pitäisi alkaa etsiä Suomesta kustantajaa, joka hankkisi käännösluvat jne. Perjantaina Ina May itse tuumi, että tälle kirjalle prosessi voi olla hankalampi ja pidempi kuin esim. hänen uusimmalle teokselleen Birth Matters – A midwife´s manifesta, jonka on kustantanut pieni Pinter&Martin. Suomalaisten toivoma kirja kuitenkin on juuri tämä Ina May´s Guide to Childbirth, joten en aio luovuttaa sen suomentamisen suhteen. Jos tunnet kustannusalalta jonkun tai jopa itse työskentelet alalla, otan kiitollisena vastaan kaikki tiedot ja vinkit siitä, miten edetä asiassa.

inamaynkirjat2
Nyt kuitenkin hieman muokattuna tuo tammikuussa vuonna 2013 kirjoittamani ennakkotehtävä.

Ina May Gaskinin käsitys synnytyksestä on luonnollinen ja fysiologinen elämäntapahtuma. Synnyttäjä on oman kehonsa asiantuntija ja vahva, kyvykäs nainen. Yhdysvalloissa Ina May ja muut The Farm –yhteisön kätilöt edustavat vähemmistöä, sillä valtaosa synnytyksistä on yksinomaan lääkäreiden avustamia. Kirja saa sairaalasynnytykset siellä näyttämään moninkertaisesti hurjemmilta kuin meillä Suomessa. Täälläkään sairaaloissa ei kaikki toimi ihanteellisesti, vaikka synnytyksiä pääosin hoitavatkin kätilöt, kuitenkin aina lääkärin alaisuudessa ja tiukoilla resursseilla.

Ina Mayn kokoamat synnytyskertomukset soisi luettavaksi kaikille lasta odottaville. On sääli, että tällaisia myönteisiä tarinoita erilaisissa äitiporukoissa kerrottaessa voi niin herkästi saada brassailijan leiman tai vähintäänkin muut äidit kokevat syyllistyvänsä. Kuitenkin niin kauan, kun ilmassa leijuu vain kauhukuvia, traumaattisia kokemuksia ja pelkoa lietsovia tarinoita, on vaikea nähdä synnytyskulttuuriimme aitoa muutosta. Juuri positiivisia, vahvoja ja hyviä kokemuksia pitäisi jakaa. Kirjan kertomuksista huokuu läpi naisten luontainen kyky synnyttää. Lääketieteenkin mahdottomiksi tuomitsemat tapaukset, kuten liian suuret vauvat, syntyvät luonnollisesti, kun on mahdollisuus edetä rauhassa äidin tahdissa. Lisäksi Ina Mayn kirjassa on merkittävää se, kuinka kokonaisvaltaisesti synnyttäjä nähdään. Raskaudenaikainen hyvinvointi ei ole yhdentekevää ja monenlaisilla valinnoilla, kuten terveellisillä elämäntavoilla, voi edesauttaa itselleen parempia edellytyksiä synnyttää.

Halusin itsellenikin luonnollisen syntymän. Synnytys menikin hyvin enkä tarvinnut puudutteita, joita olin halunnut välttää. Synnytyslaulu ja TENS-laite tepsivät. Siinä suhteessa synnytys oli luonnollinen. Mutta 18 tuntia lapsivesien alettua tiputella jouduttiin antamaan antibiootit, jonkin ajan kuluttua puhkaistiin kalvot ja muutaman tunnin päästä oksitosiinitippa, kun supistukset olivat harvenneet päivän aikana. Aloitin ponnistuksen kontallaan sängyllä, siirryin jakkaralle, josta minut lopulta pyydettiin sydänäänien vuoksi puoli-istuvaan asentoon, juuri sitä olin halunnut välttää. Ponnistusvaiheen kestettyä melkein tunnin lääkäri kävi ovella jo imukupistakin puhumassa ja silloin sain sellaisen raivon ja voiman, että kaikki olivat hämillään miten nopeasti vauvani oli ulkona, kun annoin vain keholle vallan enkä jäänyt odottamaan jotain sopivaa hetkeä tai kätilön ohjausta. Ina Mayn kirjasta luin FER-ponnistuksesta  ja jotain samoja piirteitä löysin. Puhutaan myös termistä maternal-fetus ejection reflex, sillä ajatellaan, ettei vauva täysin itsenäisesti tule ulos, vaan tarvitaan äidin vapautuminen, antautuminen, jonka tuottamasta energiasta vauva syöksyy ulos. Usein FER tulee täysin odottamatta ja lyhyissä synnytyksissä, mutta oman kokemukseni pohjalta uskallan väittää, että se lienee mahdollista myös pitkässä synnytyksessä pitkän ponnistusvaiheen päätteeksi.

Muutenkin synnytyksen jälkeen ja vielä tämän kirjan myötä olen oppinut valtavasti siitä, mitkä asiat saattoivat vaikuttaa synnytyksen hidastumiseen ja kulkuun. Jouduimme lähtemään sulun takia vieraaseen sairaalaan, mikä varmasti oli suurin syy sille, että kroppani jotenkin hidasti toimintaansa. Vaikka jokusen tunnin päästä saimmekin luvan taksilla siirtyä toiveidemme mukaiseen sairaalaan, ei synnytys sormia napsauttamalla edennyt, kun piti taas tehdä omaa pesää uuteen paikkaan. Lisäksi kätilön vaihtuminen useamman kerran synnytyksen aikana vaati aina uuteen tilanteeseen totuttelua ja uutta heittäytymistä. Hidastuminen vaikutti mm. siihen, etten päässyt vuokraamaani altaaseen. Se saattoi hieman harmittaa siinä tilanteessa, jälkikäteen ei enää niinkään sillä pärjäsin TENSin, synnytyslaulun ja puolison tuen avulla.

Ennen tämän kirjan lukemista en ollut juurikaan ajatellut mielen ja kehon vahvaa yhteyttä. Siihen on liittynyt myös itsessäni tapahtunut lukko, kun jouduin kesken synnytystä vieraaseen ympäristöön. Useammassakin synnytyskertomuksessa kävi ilmi jokin naisen mieltä painava asia, josta avauduttuaan myös keho aukesi lapselle ja synnytys eteni nopeasti. Tämän vuoksi on todella paljon merkitystä sillä missä, miten ja kenen kanssa nainen synnyttää ja että naisen mieli saisi olla puhdas ja avoin ottamaan vastaan uuden elämän eikä joutuisi murehtimaan muista asioista.

Nyt tuo mielen ja kehon yhteys synnytyksessä on ihan tärkein asia, josta toitotan. Ina May avarsi kirjallaan silmiäni ja antoi doulana kasvamiseeni ja doulan työhöni korvaamattomia työkaluja. Suosittelen kirjaa kaikille raskaana olevien ja synnyttäjien parissa työskenteleville sekä vauvaa odottaville perheille. Muita Ina May Gaskinin kirjoja ovat Spiritual Midwifery (1977), Ina May´s Guide to Breastfeeding (2009) sekä Birth Matters – A Midwife´s manifesta (2010).

nimmari