Vauva sylissä, mieli maassa

Toukokuussa vietetään äitien mielenterveyden tietoisuuskuukautta, maternal mental health awareness month. Vauvan syntymä ja hormonaaliset muutokset kehossa aiheuttavat monissa mielialojen vaihtelua. Niin kutsuttua baby bluesia potee yli puolet synnyttäjistä. On aivan tavallista itkeä yhtenä hetkenä, milloin onnesta, milloin kuormituksesta, ja hetken päästä hymyssä suin kujerrella vauvalle, sitten taas vajota sänkyyn päiväksi ja seuraavana päivänä olla täynnä energiaa. Kun alun herkistyminen ei väistykään ja alkaa enemmän olla tuntemuksia, jotka vetävät matalaksi, on aika pysähtyä kuulostelemaan. Kun mikään ei huvita, kun on vaikea löytää ilonaiheita, vauvaakaan ei jaksaisi hoitaa, ja koko toimintakyky heikkenee, on aika rikkoa lasi ja painaa hätänappia. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii n. 10-15 % synnyttäjistä. Lähipiirin on syytä olla tuntosarvet kohollaan, sillä masennukseen vaipunut ei aina itse osaa tai halua pyytää apua. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei välttämättä löydy mitään erityistä syytä. Sairastumisriskiä kasvattaviksi tekijöiksi voidaan kuitenkin lukea esimerkiksi aiempi masennustausta, vaikea raskaus, traumaattinen synnytys sekä haastavana alkanut vauva-arki. Lisäksi alle prosentti synnyttäneistä sairastuu lapsivuodepsykoosiin. Se on äärimmilleen edennyt masennus, jossa synnyttäjän todellisuudentaju heikentyy, hän voi saada valtavia pelkotiloja eikä pysty välttämättä nukkumaan, ilmenee aistiharhoja ja voi esimerkiksi kuulla ääniä, jotka kehottavat vahingoittamaan vauvaa.

Saan kertoa kahden äidin tarinat mielen myllerryksistä. Toivon, että näiden avulla tietoisuus lisääntyy ja masennuksen syövereihin sukeltava vanhempi voi tunnistaa oman tilansa tai joku voi tunnistaa piirteitä omassa läheisessään – avunsaanti on ison askeleen lähempänä silloin, kun ongelma on huomattu ja tunnistettu, sekä tunnustettu. Mielen haasteet vanhemmaksitulon pyörteissä eivät ole mikään häpeä. Olisi niin tärkeää, että jokaisella vanhemmalla olisi joku ihminen tai taho, jolle voisi kertoa omien tuntemustensa mustimmistakin sävyistä.

”Tiesin, että rakastuisin vauvaan, ja se auttoi minua jaksamaan.”

Kun Tiina tuli raskaaksi, hänellä oli takanaan jo muutama vuosi ilman masennusta ja lääkitystä. Masennustaustalla riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen oli toki kohonnut, mutta kaikki näytti valoisalta ja Tiina nautti raskaudestaan täysin siemauksin. Loppuraskaudessa Tiina sai vaivakseen kovat selkäkivut ja niiden mukana kuvioihin hiipi myös unettomuus. Hän yritti pyytää apua, kun kovatkaan kipulääkkeet eivät tehonneet ja psyyke alkoi hiljalleen murtua. Kivusta ja väsymyksestä lamaantuneena hän kävi kätilön puheilla, mutta kätilö ei ottanut Tiinaa tosissaan, sillä eihän hän olisi vastaanotolla mikäli olisi oikeasti huonossa kunnossa. Tiinan mieleen alkoivat hiipiä ajatukset kuolemasta, niin kauhuissaan hän oli.

Synnytys käynnistettiin lopulta selkäkipujen vuoksi. Tiina ajatteli vain, että kunhan selkäkipu loppuisi kun vauva syntyy. Kun vauva sitten syntyi, eivät kivut kadonneetkaan. Mielessä muhinut kauhu eskaloitui tunneissa lapsivuodepsykoosiksi. Tiina hoki itselleen, että kunhan hän saa lääkkeet niin tämä kyllä menee ohi. Hän piti itseään kiinni todellisuudessa pitämällä vauvaa ihokontaktissa ja tarjoamalla tälle rintaa. Samanaikaisesti hän toivoi, että he kuolisivat – jospa asteroidi osuisi maapalloon ja kaikki kuolisivat. Hän muistutteli kuitenkin koko ajan itselleen, että tämä on vain sairautta, kaikki menee kyllä ohi.

Lapsivuodeosastolla kului viikko. Tiina oli valmis ottamaan apua vastaan, mutta pahalta tuntui joutuminen eroon vauvasta osastohoidossa ajaksi. Hän ei kykenisi fyysisesti huolehtimaan vauvasta vaikka kuinka haluaisi. Puheen tuottaminenkin teetti tuskaa, hän kykeni ainoastaan vastaamaan kysymyksiin, ei mitään muuta.

Perhe päätyi kotiutumaan ja Tiina sai lääkkeet, joiden kanssa imetys olisi mahdollista. Hän jäi sairaslomalle ja puoliso vanhempainvapaalle. Psykiatrian poliklinikalle saattoi olla yhteydessä milloin tahansa. Psykoosi helpotti kahdessa viikossa ja muuttui masennukseksi, joka oli jyrätä tuoreen äidin totaalisesti. Väsymys oli niin valtavaa, että edes vessahädän tullessa Tiina ei päässyt ylös sängystä vaan laski alleen. Samalla hän tiesi kuitenkin kaiken olevan väliaikaista ja asioiden kääntyvän paremmaksi vielä jonain päivänä.

Vauva oli nelikuinen, kun olo alkoi päivä päivältä helpottaa. Tiina alkoi pikku hiljaa rakastua lapseensa. Vaikka Tiina sai paljon apua lääkityksestä, ja aiemman masennustaustan antamasta tiedosta siitä että kaikki menee vielä ohi, sekä puolisonsa antamasta tuesta, oli suurin tekijä parantumisen tiellä vauva itse. Vauva oli kovin toivottu ja Tiina oli pakahtua onnesta, kun tällainen lahja oli hänelle viimein suotu. Koko ajan syvissäkin vesissä uidessaan hän tiesi, että tulisi rakastumaan vauvaan ja kokemaan sellaista onnea, jota ei voinut uskoa edes mahdolliseksi.

Vielä neljän vuoden jälkeen Tiina syö edelleen masennuslääkkeitä. Hän on erittäin onnellinen 4-vuotiaastaan. Uudesta raskaudesta ja vauvasta ei kuitenkaan voi haaveillakaan ja se tekee välillä kipeää. Selkäkipu on edelleen läsnä ja psykoosi sekä masennus niin voimakkaina mielessä, että toinen lapsi ei tunnu mahdolliselta. Tiina ei uskoisi selviävänsä samoista koettelemuksista uudestaan.

Masennus vaikeutti sopeutumista äitiyteen ja vaikea sopeutuminen äitiyteen syvensi masennusta entisestään

Paulalla on kaksi lasta ja ennen raskauksiaan hänellä on ollut lieviä masennuksia, paniikkikohtauksia, väsymystä sekä ylikuormittumista. Lääkitystä hän on saanut erityisesti unettomuuteen ja esikoisen raskausaikanakin oli lääkityksiä käynnissä. Lääkityksen vuoksi raskautta seurattiin tarkemmin ja kaikki sujui hyvin, vaikka huoli vauvasta välillä täytti mielen.

Synnytys käynnistyi lopulta usean päivän vatsataudin päätteeksi. Epiduraalin kanssa synnytys oli nopea ja kivuton. Lapsivesi oli kuitenkin vihreää, mikä lisäsi Paulan huolta. Vauvaa piti syntymän jälkeen tarkkailla. Paula oli väsynyt, huolissaan ja vähän pihalla kaikesta. Imetys tuntui vastenmieliseltä eikä Paula halunnut vauvaa viereensä. Lisämaidotkin tuntuivat helpotukselta, eihän hän jaksanut imettää. Raskaudenaikaiset toiveet imetyksestä karisivat alun haasteiden myllerryksessä.

Osastolla kului viisi päivää ja vielä kotiinlähtötarkastuksessa Paulaa jännitti olisiko vauvassa kuitenkin jotain vialla. He kuitenkin kotiutuivat terveen vauvan kanssa. Neuvolassa käytiin tiheästi painokontrollissa ja muutenkin Paula jatkuvasti varmisteli neuvolasta joka asiaa. Kotikäyntiin mennessä imetyskin oli alkanut tuntua ja ihan miellyttävältä, mutta maito ei tuntunut riittäneen. Terveydenhoitaja näki vauvan kireän kielijänteen ja Paula oli yhteydessä synnytyssairaalaan. Helpotuksen sijaan hän kuitenkin panikoitui puhelun jälkeen ja purskahti itkuun, kun ajatteli tuota pientä vauvalle tehtävää toimenpidettä. Tällöin viimeistään oli aivan selvää, että masennus oli hiipimässä vauvavuoden seuraksi.

Aika kului hitaasti. Paula kyllä huolehti vauvasta ja oli tästä onnellinen, mutta jatkuva huoli ja väsymys varjostivat arkea. Vauvakin oli itkuinen ja nukkui huonosti. Paula ei saanut levättyä silloinkaan kun se olisi mahdollista. Univaje alkoi kasvaa ja Paula oli todella uupunut. Hän silti ajatteli, että kyseessä on tavallinen baby blues. Kun hän neuvolan suosituksesta meni väsyneiden äitien ryhmään, huomasi Paula että hänellä oli asiat paljon kurjemmin kuin muilla äideillä, eikä ryhmästä ollut varsinaisesti apua. Ryhmänohjaaja otti asian puheeksi Paulan oman terveydenhoitajan kanssa ja pian hän pääsikin jo psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle ja lopulta tapaamaan lääkäriä. Paulalle alettiin etsiä sopivaa lääkitystä.

Osittaisimetys oli muuttunut haastavammaksi vauvan maitoallergian vuoksi. Pumppailut, imetysyritykset rintakumin kanssa sekä pullojen ja kumien keittelyt tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä. Imetyksen päättyessä kolmen kuukauden kohdalla olo oli samanaikaisesti helpottunut, mutta toisaalta imetyspettymys syvensi masennusta entisestään.

Arki vauvan kanssa tuntui myös liian sitovalta. Vaikka vauva oli erittäin toivottu, kaipasi Paula vapaampaa elämää ennen lasta. Oli epäreilua, jos puoliso pääsi jonnekin, mutta itse ei päässyt kavereiden kanssa ulos. Olihan Paula aavistanut millaista arki vauvan kanssa tulisi olemaan, mutta sen raskaus pääsi silti yllättämään. Hän ei sopeutunutkaan äitiyteen niin kuin oli ajatellut.

Takapakkia tuli vauvan ollessa puolivuotias, kun perhe muutti uudelle paikkakunnalle ja kaikki Paulan hoitosuhteet menivät uusiksi. Sopivaa lääkitystä ei tuntunut löytyvän ja paniikkikohtaukset alkoivat olla päivittäisiä ja olo oli jatkuvasti raskas, väsynyt ja huonovointinen. Paula oli pelokas, ahdistunut ja alavireinen eikä kodista tai parisuhteesta huolehtiminen enää onnistunut. Vauvaa hän kuitenkin jaksoi hoitaa ja olla vuorovaikutuksessa tämän kanssa.

Paulalla oli onneksi hyvä tukiverkko. Pitkiä päiviä tekevä yrittäjäpuoliso auttoi minkä ehti ja lisäksi apua antoivat mm. anoppi, Paulan oma äiti sekä neuvolan perhetyöntekijä. Puolison jouduttua onnettomuuteen asiat kääntyivät kuitenkin päälaelleen, kun Paulan huolehdittavana oli vauvan lisäksi koti ja leikkauksesta toipuva puoliso. Vaikka apua oli yhä tarjolla, oli Paulalla silti enemmän tekemistä.

Paula kävi muskarissa, otti vieraita kylään, kävi kaupassa, laittautui ja puki itsensä ja lapsensa siististi – hän toimi kuin kuka tahansa hyvinvoiva äiti, vaikka pinnan alla oli mustaakin mustempaa. Aina masennus ja ahdistuneisuus eivät näy ulospäin.

Vauvavuoden lopussa Paulan kunto romahti totaalisesti. Pitkään jatkunut tsemppaus oli uuvuttanut hänet täysin. Hän oli tullut riippuvaiseksi monista lääkkeistään ja synkät ajatukset valtasivat mielen. Vaikkei Paulalla lapsen vuoksi ollut itsetuhoisuutta, hän kuitenkin haaveili kuolemasta, joka toisi helpotuksen kaikkeen. Hän alkoi nähdä harhoja. Psykiatrin kanssa lääkityksiä veivattiin uusiksi ja lopulta Paula pääsi eroon väsymystä lisäävistä lääkkeistä ja jaksoi käydä psykiatrisella hoitajalla useammin selvittämässä ajatuksiaan. Hän pystyi keskustelemaan luottamuksellisesti ilman pelkoa lapsen huostaanotosta. Siitä alkoi Paulan toipuminen vakavasta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja unihäiriöstä.

Esikoisen ollessa 1,5-vuotias Paula ja hänen puolisonsa alkoivat toivoa toista lasta ja lääkitysten puolesta uusi raskaus olisi mahdollinen. Paula pääsi myös psykoterapiaan ja teki samoihin aikoihin positiivisen raskaustestin. Terapia jatkui läpi raskauden ja toisen lapsen vauvavuoden. Paulalle oli todella tärkeää päästä juttelemaan kaikesta ennen uuden vauvan syntymää, sillä kyllähän masennuksen uusiminen ja toisen vauvavuoden väsyttävyys olivat mielessä.

Toinen raskaus sujui ongelmitta ja toisen lapsen synnytys oli korjaava kokemus. Nyt Paula tiesi myös ihokontaktin tärkeydestä ja imetyskin alkoi sujua hyvin. Välillä väsytti ja huolestutti, mutta siten kuten normaalisti kuuluukin. Paula koki, että oli ehtinyt kasvaa ihmisenä ja äitinä ja oli valmiimpi kohtaamaan arjen lastensa kanssa. Imetyskin jatkui lopulta 3,5 vuotta ja kaikki onnistumiset toisen lapsen kanssa ovat heijastaneet tervehdyttävästi myös suhteeseen esikoisen kanssa. Paula voi nyt olla esikoisellekin tasapainoisempi ja terveempi vanhempi ja antaa hänelle kaikkea sitä, jota ei vauvavuoden aikana kyenny antamaan. Kaikesta huolimatta Paula on viihtynyt lastensa kanssa kotona nyt kuusi vuotta ja odottaa kolmatta lastaan. Kotiäitiyden lisäksi hänellä on ollut voimia toimia myös vapaaehtoistehtävissä eri yhdistyksissä.

Äimä eli Äidit irti synnytysmasennuksesta ry on vertaistukiyhdistys, joka syntyi 20 vuotta sitten tarjoamaan julkisen terveydenhuollon tarjoaman avun ja hoidon ohella vertaistukipalveluita synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsivuodepsykoosista kärsiville ja kärsineille sekä jakamaan tietoa näistä sairauksista. Äimä kehottaa aloittamaan avun hakemisen näistä paikoista:

  • Neuvola
  • Julkisella puolella työskentelevä tai yksityinen lääkäri tai psykiatri
  • Psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja, myöhemmin mahdollisesti psykoterapeutti (Kelan tukemana)
  • Psykiatrinen poliklinikka tai päivystys
  • Perheneuvola
  • Äimä ry:n vertaistukipuhelin, -ryhmät, -chatit ja tukiäidit
  • Ongelmatilanteessa soita hätänumeroon 112.

Ethän jää yksin, ethän jätä ketään yksin!

Kaksi kuppia

Onko sinun kuppisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Meneekö kuppi joskus nurin? Mikä asia on ”sinun kuppisi teetä”? Oletko joskus ollut kuuden kupin kumarassa? Kupit ovat pyörineet ajatuksissani Berliinissä vietetyn kesäviikonlopun jälkeen. Birthing from within -koulutusta ei yhtenä suupalana niin vain niellä, vaan pureksittavaa riittää loppuelämäksi, vai pitäisikö sanoa siemailtavaa? Ja mistäkö halusin kirjoittaa heti koulutuksen jälkimainingeissa? No kupeista.

Jätetään kuitenkin alun sana- ja ajatusleikit sikseen, sillä oikeasti haluaisin kysyä sinulta saatko tyhjennettyä ja täytettyä kuppejasi niin, että ne palvelevat sinua esimerkiksi vanhempana, ystävänä tai ammattilaisena perheiden parissa? Ihannetilanteessa yksi kuppi on täysin tyhjä ja toinen kuppi aivan täynnä, mutta monesti täyttöaste seilaa kahden ääripään välissä ja oleellisempaa kuin kupin täytteen tilavuus on tietoisuus omien kuppien tilanteesta ja siitä, kuinka se vaikuttaa meihin toinen toistemme kanssaihmisinä – ja kuinka voimme pikku hiljaa lähteä tyhjentämään ja täyttämään, kupista riippuen.

Kuppi tyhjäksi

Tällä vuosituhannella, näillä maantieteellisillä koordinaateilla ja nykyisellä teknologialla meillä on saatavilla kaikki tieto maailmassa. Sukupolvien ketjussa olemme saaneet myös monenlaista perinnetietoa. Kaikki näkemämme, kuulemamme ja tuntemamme muodostuvat uskomuksiksi, oletuksiksi, ennakkoluuloiksi. Meillä on oma totuutemme, johon uskomme voimakkaasti. Tämä pätee myös raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen.

Kun viimeksi kohtasit asiakkaan tai vertaisäidin, kuinka täysi kuppisi oli? Katsoitko toista ihmistä omien lasiesi läpi, kuuntelitko häntä valmiina kaatamaan tietoasi yli äyräiden läikkyvästä kupistasi? Tämä kuppi on tyypillisesti erittäin täynnä ja jopa ylitsevuotavainen. Haluaisimme jakaa tietoamme, osaamistamme, uskomuksiamme ja teemme sitä useimmiten täysin vilpittömästi, halusta auttaa. Kuitenkin kun kuppimme on täysi piripintaan, on vastaanottaminen toiselle henkilölle vaikeampaa, kun nesteet läikkyvät holtittomasti yli reunan.

Jotta voimme todella aidosti ja syvästi kohdata toisen ihmisen ja kuunnella häntä, tulee meidän tietoisesti tyhjentää kuppiamme. Kun kuppi on tyhjä, syntyy toiselle osapuolelle tilaa jakaa sisimpiä tuntojaan ja tarpeitaan, pelkojaan ja huoliaan, uskomuksiaan ja käsityksiään, ilojaan ja onnistumisiaan. Kun ihminen tulee sisimmässään nähdyksi ja kuulluksi, opimme myös miten voimme olla parhaiten avuksi, mitkä tietomme ja taitomme voimme valjastaa palvelemaan hänen tarpeitaan. Kun seuraavan kerran olet tapaamassa vaikkapa tuoretta äitiä, hengittele muutama kerta kuppiasi eli päätäsi, mieltäsi tyhjäksi. Huomaatko eron?

Kuppi täyteen

Monilla naisilla on tapana ajatella itsensä edelle lapsiaan, ystäviään ja asiakkaitaan. Käytämme aikaa, rahaa ja ajatuksia läheistemme hyvinvointiin ja tarpeisiin. Äitinä huolehdimme lapsistamme, ystävinä toisten hyvinvoinnista ja synnytysten parissa toimivina ammattilaisina asiakkaistamme, joille haluamme antaa kaikkemme. Kuppimme ammottaa usein tyhjyyttään, sillä olemme antaneet kupista kaikille muille paitsi itsellemme. Jos emme täytä kuppia uudestaan, alkaa koko kuppi säröillä.

Jotta sinä jaksat äitinä, ystävänä, puolisona, doulana, kätilönä, minkä tahansa alan ammattilaisena, on sinun pidettävä huolta itsestäsi. Jos kuppisi on tyhjä, et voi antaa enää muillekaan. Joten muistathan laittaa ensin itsellesi happinaamarin ja vasta sitten auttaa toisia.

Luo itsellesi päivittäisiä edes lyhyitä rutiineja, joista nautit ja saat energiaa tai rentoutta. Oli se sitten somettelutuokio lukitussa vessassa, pieni meditaatio pihalla tai parvekkeella, kuuma suihku, masturbointi, aamukahvi kun muut vielä nukkuvat tai lukutuokio. Viisi minuuttia on pieni vilaus koko päivästä ja kun asetat alussa vaikka aina hälytyksen soimaan, on asiasta vaikeampi livetä ja siitä tulee sinulle rutiini.

Viikottain ota itsellesi pidempi breikki. Käy jossain syömässä ateria niin, että voit jokaisella puraisulla kaikessa rauhassa maistaa kaikki maut ja tuntea kaikki rakenteet, tee lenkki läheiseen metsään, käy jumpassa tai uimassa, istu ystävän kanssa teekupposen äärelle tai ota muulla tavoin ainakin tunti pari itsellesi.

Kuukausittain salli itsellesi jokin hemmottelu kuten hieronta, kasvohoito, yö hotellissa, voimia antava työpaja, retriitti tai muu elämäntilanteeseesi sopiva tapa ottaa aikaa kehosi ja mielesi hellimiseen. Joskus rahatilanne on tiukka eikä ole mistä karsia, mutta usein raha järjestyy, kun muistat itsekkäästi laittaa omat tarpeesi muiden edelle, pyytää lahjat palvelulahjakorttien muodossa, järjestellä vielä omista tarpeistasi ne tärkeimmät edelle tai kenties vaihtaa jonkun kanssa omaa osaamistasi.

Sinä olet tärkeä, ja jos et pidä itsestäsi huolta, ei kukaan muukaan tule puolestasi kuppiasi täyttämään.

Kirjoittaja on pääkaupunkiseudulla vaikuttava doula ja elinikäinen oppija, joka parhaansa mukaan tasapainottelee kuppejaan niin kotona, työssä kuin kaikessa muussakin olemisessa ja kohtaamisessa. Kirjoitus on alun perin julkaistu Sydänääni-lehden numerossa 2/2017.

Mother blessing – äidin oma juhla

Omana raskausaikanani kukaan ei järjestänyt mitään vauvajuhlia, enkä sellaisia osannut odottaakaan. Suomeen asettuneet baby showerit vaippakakkuineen eivät edes houkutelleet, joten olin oikeastaan aika huojentunut, ettei minulle sellaisia järjestetty. Tuolloin en vielä tiennyt vaihtoehdosta.

Doulana minulle on muodostunut todella tärkeäksi äiti – äidin kunnioitus, äidin hoivaaminen, äidin tukeminen. Vauva saa huomiota joka tapauksessa, joten äiti tarvitsee erityistä kohtelua ja muistamista.

Mother blessing on navajointiaanien blessingway-juhlasta polveutunut äitiyden juhla. Ei tehdä sokkososetestejä, harjoitella vaipanvaihtoa tai  kiusallisesti arvuutella äidin vyötärönympärystä. Pidetään äitiä hyvänä ja toivotetaan hänelle onnea tulevaan synnytykseen ja äitiyteen. Juhlan voi järjestää niin ensi- kuin uudelleensynnyttäjällekin. Kutsujana voi toimia esimerksiksi sisko, ystävä, doula tai äiti itse. Juhlat voi järjestää yllätyksenä, mutta voi myös olla tärkeää saada kuulla äidiltä keitä kaikkia hän toivoisi paikalle. Juhliin voi osallistua ystäviä ja sukulaisia, äidille tärkeitä naisia. Paikkana voi olla äidin oma koti tai muu sopiva tila.

mb3

Osallistuin tänään elämäni ensimmäisiin mother blessing -juhliin ja aloitin samantien järjestäjän roolissa. Ja ystävän juhlat olivat juuri niin kauniit, herkät ja hauskat kuin kuvittelinkin. Eilen luonnosta kerätyt koristeet loivat tunnelmaa tuikkukynttilöiden kanssa ja vieraiden tuomat tarjoilut komistivat pöytää entisestään.

mb2

Mother blessing -juhlalle ei ole mitään yhtä oikeaa kaavaa. Kävin läpi muutaman kymmentä erilaista seremoniaa ja valitsin juhlaan lopulta viisi osiota, joille keksin itse suomenkieliset nimet. Naisten ketju, Rakkauden helmet, Parantavat kädet, Äidin hoivaus ja Viisaat vaimot. Äiti sai vierailta voimistavia viestejä, helmiä ketjuun, jota hän voi pitää synnytyksessä ja äidin muistamisen merkiksi vieraat saivat ranteisiinsa sidottavan langanpätkän. Jalat pestiin ja hoidettiin, hiukset harjattiin ja letitettiin, varpaankynnet lakattiin ja äitiä hierottiin ja silitettiin seitsemän käsiparin voimin. Lopuksi syötiin ja saipa äiti kotiinviemisiksi herkullista pakastimentäytettä odottamaan lapsivuodeaikaa.

mb4

Tuleva kahden lapsen äiti lähti kotiin juhlissa punottu seppele päässään, helmet ja viestit talletettuina kankaalla päällystettyyn kenkälaatikkoon, jonne voi kerätä muitakin raskausajan muistoja. Viimeiset päivät tai viikot ovat toivottavasti astetta kevyempiä, kun voi palata näihin hetkiin ja lueskella yhä uudestaan ystävien kirjoittamia viestejä. On tärkeää tietää, että naiset ympärillä tukevat ja kannustavat ja luottavat äidin kykyyn synnyttää ja hoivata lapsiaan.

mb1
Mother blessing -juhlassa keskiössä on äiti ja lahjana kaikki se rakkaus, huolenpito ja tuki, jota läheiset naiset voivat tarjota!