Posti kolahti eteisen lattialle poikkeuksellisen myöhään tänään, kahden aikoihin iltapäivällä. Laskuja, kokouspapereita, laskelma lapsen päiväkotimaksuista ja yksi kirje ilman lähettäjän tietoja, vieras käsiala. En ollut odottamassa keltään postia.

Hämmennys oli suuri, kun kuoresta paljastui omalla käsialallani kirjoitettu kirje tutulla vuosia sitten Taizésta ostetulla kirjepaperilla. Apua, kuka on löytänyt kirjoittamani kirjeeni jostain ja kaivellut esiini yhteystietoni. Vasta kun luin kenelle kirje on osoitettu, syttyi lamppu pääni päällä. Kirjoitin kirjeen itselleni viime keväänä, puolisen vuotta sitten, osana käymääni uravalmennusta. Uravalmennuksen vetäjä Susanna oli silloin hyvin salaperäinen kirjeen lähettämisajankohdan suhteen. Tähän kiireiseen syksyyn se tuli todellisena yllätyksenä!

Kyllähän tuo kirje herkisti. Olin kirjoittanut sen tulevaisuudesta tähän hetkeen. Eli mitä parin vuoden päästä haluaisin kirjoittaa itselleni nykytilanteessa.

”Usko vahvasti omaan visioosi ja tee töitä sen eteen omassa yrityksessäsi, koulutyössä ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.”

Vaan ei loppunut herkistely näihin sanoihin ja muihin osuviin ohjeisiin, kun näin postinjakajan istuvan hiekkalaatikkomme reunalla syömässä rahkaa purkista. Kyseessä ei ollut kuka tahansa postinjakaja. Mukava mies, jonka kolmisen vuotta sitten aika useinkin tapasin ovellamme, rinnat hädin tuskin vauvalla peitettyinä. Kaikki postinjakajat eivät viitsi kilauttaa ovikelloa tuodakseen isoja kirjeitä, vaan vievät ne suoraan lähimpään postiin noudettaviksi. Tuo jakaja aina soitti ovikelloa ja itse asiassa hyvin pian alkoi koputtaa, pyytämättä. Hän raijasi meille milloin mitäkin kestovaippoja, muita nettikirppisostoksia ja lahjapaketteja vauvalle. Miten helpottava asia melkein 24/7 imettävälle äidille. Mahdoin olla aika näky tummine silmänalusineni ja pukluisine harsoineni, toivottavasti maitoa ei koskaan suihkunnut postimiehen kasvoille.

Postinjakaja jossain vaiheessa vaihtui ja jäin miettimään, että olisi ollut mukava kiittää tuota alkuperäistä jakajaa. Asia jäi imetysdementiassani tyystin unholaan. Kunnes viime viikolla tuttu postimies sujahti rapunovestamme ulos juuri, kun olimme tulossa kotiin. Vaistomaisesti kysäisin, ettei meille vaan ollut tulossa mitään isompaa. Ja sitähän se hänen kädessään ollut paketti juuri oli. Antoi tarkistamatta nimeä tai osoitetta. Ja meille se toden totta oli, lahjapaketti Japanista kolmevuotiaalle. Tilanne meni niin nopeasti ohi, etten ehtinyt alkaa kiitellä kolmen vuoden takaisesta palvelusta.

Mutta tänään hän istahti hiekkalaatikkomme reunalle, meillä oli lapsen synttäreiltä ylijäänyt avaamaton keksipaketti, ja minulla hetki aikaa ennen kuin yhtä TENS-laitetta tultaisiin noutamaan. Tohvelit jalkaan ja pihalle siis. Postinjakaja otti keksit ilomielin vastaan, oli kuulemma nälkä ja työpäivä pulkassa. Miten hyvä mieli tulikaan, kun sain vihdoin kiittää häntä ja osoittaa hänen työlleen, työtavoilleen ja huomaavaisuudelleen arvostusta. Kuinka tällaiset elämämme kaukaisemmat sivuhenkilöt voivatkin jossain vaiheessa olla hyvin merkittävässä roolissa auttamassa meitä.

kirjekuva

%d bloggaajaa tykkää tästä: